sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Glimpses of something else – Shared solo processes during 2019–2023

Jos haluat lukea tämän Häivähdyksiä muusta -  Jaettuja sooloprosesseja vuosien 2019-2023 aikana -tekstin suomeksi, tässä linkki : https://tracingsuburbia.blogspot.com/2023/09/haivahdyksia-muusta-sooloprosessejatyos.html 


Immersions in one’s own movement and writing


I had long hoped to facilitate a small group of interested people to have the space and time to work on their own movement and writing. It was also my wish to be present as a co-creator in a project where the creative process, sharing it, working in the same space, paying attention to others and giving feedback to others’ work through word and movement would be at the heart of the activity.


How do people from different backgrounds create their own space in a dance studio and, after an initial and mutual tuning into movement, immerse themselves in their own solo movement practice? Can you support others working in the shared space through your own practice? Does creativity create more creativity and can one feel something in one’s own practice strengthen precisely because there are other people working on their own practices in the same space at the same time? 


Can the idea of solo practice as a purely solitary process be pushed aside as one of many alternatives? What help or joy is or could be derived from sharing such processes?


My work on solo practice processes has grown from my long-standing interest in process-centred practices and the creations of artistic projects, experiments and practices, supported by sharing and discussions with others. The idea is that no one creates or generates (no need to) alone but always in relationship and dialogue with others. For several years I have been a bystander in various mentoring or guiding roles. I have had the opportunity to observe different people exploring movement and working on their creative processes leading to presentations. These have been colleagues, dance or live art students, professionals from other disciplines and people of all ages and different backgrounds who are interested in experiential movement and contemporary dance. 

                            



I have also pursued my own solo practice, which over three decades has consisted of writing, exploratory movement and improvisation, and sharing the work with others. Often ideas and experiments that have come up in my own practice have been transformed into exercises, ways of working, project ideas or dialogues. Recently, I have been thinking about the significance of my own creative practice as a way of recovering from the world and as an important source of self-knowledge and reflection. I feel that the potential of recovering from the world is also present in Glimpses of something else-practice.




We are all creative and always in motion

“Creativity is not the prerogative of the rich but a property of the brain”

Neuroscientist David Eagleman


In the solo processes and dance workshops of Glimpses of something else we have worked on ways of being aware of movement as both information and inspiration, and have experientially explored movement dialogues with the self and the world around us. The aim has been to creatively explore and experiment with personal movement and the infinite pathways of movement. The main focus in work related to the here and now is on the experiential observation of the present moment and how the streams of memories, imagination or even mental imagery flow in one’s own thinking, experience and improvisation.


All of us are in motion and, like the world, always on the move. One could actually think that we don’t need to start moving because we already are. What do I notice or what happens to my dance when I creatively dive into exploring myself in movement or my ways of moving, or when I deviate from my familiar movement paths? Even slowing down my own movement from the speed I’m used to, playing with rhythm, movement qualities or changing position or place can open doors to improvisation and discovering a multiplicity of options.


The process-centred approach has created a basis for dialogue, experimentation, choices and sharing that take place during the solo practices, as well as for the dismantling of expectations. Ideas or actions do not have to be finished or polished in order to share them with others. Process-centredness offers space and time to explore our own interpretations, variations and experiments and their relationship to our own history, experiences and all that has already been done and exists. There may also be something to unpack in the idea of permission and who gets to dance or be creative. Even if I am not a “professional” or experienced in contemporary dance and improvisation, can I still be confident and experienced in my own creative movement practice? If movement is information, how do I read my movement – my own dance or that of others? Are the movement patterns that I often do something I learned long ago and carried in my movement memory? Do different words, such as dance or performance, activate particular movement vocabularies?  Am I allowed to be creative, to change, to alter, to exchange, to experiment… 

                                   



Encounters at the grassroots level

“If you know when you start where you are going to finish, nothing happens between the beginning and the end” (Brian Massumi, 2002)


What is process-centred creative practice? How do you set goals, or can you set goals? Solo practice can produce very different results and outcomes. Not everything can, and need not, be a shareable work performed on a stage or a result of a creative process that needs to fit into a more traditional way of thinking. Each practice session can itself be an output or a work of art. In some situations, we might notice that the solo process has in fact already begun long ago and will continue long after the moments of working together.


Sometimes goals and objectives fall apart or change as the process progresses. That’s what I experienced, for example, as this project’s facilitator. In the work plan, I still thought that in the spring 2023 project of Glimpses of something else, we could share some of the solo practice outcomes with different local audiences. That’s what we had done before with another project and with one of the previous Glimpses of something else solo projects.

                               

                               photo: Elina Iijalainen

Even before and during the small group work period of spring 2023, the idea of letting the participants decide what they want to do in terms of sharing, as well as deciding their own audience, became increasingly important.


What if the most important thing in the whole process and practice is to be the most important audience for yourself and your dance, and to do an audience outreach project with yourself first? After having been experientially present and in motion with your own creative thinking and doing, what do you then discover about meeting and working with other people or your relationship with the outside world in general?


I have deliberately reflected on and modified terms that are also used in the field of art. In addition to the term audience outreach, I have also considered the word grassroots and what it means or could mean in creative practice. In my own thinking, I associate grassroots with embodied awareness and people encountering themselves, others and the world in the present moment. Instead of searching for an end result, the focus is on the uniqueness of moments, being in motion and in the midst of everything with a potential of multiple directions, alternatives and choices. At the grassroots level, there is time and space to notice things, experiences and movement in oneself, in others and in the environment; how the light changes, how the warmth feels on the skin, a knock somewhere, thoughts fluttering, a shadow, movement changing direction… 


It’s not just about the artist acknowledging, influencing or getting influenced at the grassroots level. Both the solo practice processes for Glimpses of something else and other Tracing Suburbia projects include a proposal for a grassroots encounter for all and in all work. If you're bolstered by a process-centred approach, it is easier to descend from goal-oriented thinking – to a practice that draws more on embodied awareness and improvisation. The grassroots offers endless opportunities to create and experiment with different invitations the present moment offers. Experiments in themselves generate further concepts and frameworks for participation, action or influence.


                        



Multi-layered creative dialogue between and with different people in 2019–2023


The solo process practices for Glimpses of something else has been a project combining experimental, movement-based exploration and writing, in which participants have shared the discoveries, sketches and transformations that have emerged during the process with each other and with visiting viewers.


A longer working process, Glimpses of something else – A Solo Work for Tuula, was a collaboration between the undersigned and Tuula, who found her way to contemporary dance after retirement. Our collaboration, which took place during 2019–2023, was based on dialogue, first-hand experience, writing and working with somatically-oriented movement practice and improvisation. We were also inspired by the poetry of Eeva-Liisa Manner. The solo was completed in a process-like manner. We shared our work in various stages of development to different audiences and discussed it with them. One’s own lived life and different periods of life were strongly present in our working process through various layers of gestures, movements and postures. Reflection on how we as human beings encounter sensitivity, maturity, strength or incompleteness – the familiar and the unfamiliar in this time – was also present during the working process as well as in the ensuing performance and discussions.



“Yes, I’ve always been the blues.

I climbed a high hill with a view, I climbed Karhutunturi with an even better view. From the highest point I shouted loud enough to hear: I’ve always been the blues.

I am a stillness, a shooting star, a movement, a whirl, a premonition.

And now I’m dancing, me, an old woman, and so I dance.

I’m free to the winds of the world. I’m the imprint of movement, I’m a reach towards the finished, but only a reach.

I am no danger or threat to anyone. I owe no one.

Now I am the blues again, I always have been.”

– Tuula

                     


Small group work on solo processes was carried out during the spring of 2023. Five people of different ages and backgrounds worked individually and together on dance, writing and personal solo practice processes. 


The collaborative and functional focus of the practice were the small showings and experiments that were carried out at different stages of the process and shared with other participants and people invited to the event. Writing about and sharing experiences and thoughts from one’s own solo practice, observing the work of others and discussing it were an important part of it all.


“I could write so many words, and yet the mysterious always remains with us. Words cannot tell all about movement, for movement contains all words, movement is movement, movement is medicine, movement is the broom on which I fly. But words can point in a direction. A phrase that left an after-feeling on the skin and body could be this: All moments are here at once, you are in conversation with all the currents of the universe.”

– Pisko

                      



How do we discuss the creative process with ourselves or with others?

What is my way of remembering or documenting, do I write down or draw my experiences, or do I believe I will remember later, that my body and movement will remember, recall?

What inspires me? What moves me forward? Do I recognise what guides my goals?

How do I recognise or notice my own processing, my creative process in movement?

Can I continue with movement where the words left off or by writing, gliding into the moving? Do the words and movement fall into different layers, do they whisper to each other or lean on each other, do they move closer, further away or over and through each other?

How do I recognise the impact of the words or how the dance is still going on?


“I’m leafing through a notebook. I didn’t write very much about dancing while I was dancing. I’m still amazed at the variety of steps that went into this spring’s dance endeavour. I found myself in different landscapes (light creeping into the room), bodily sensations (bones churning in the water), childhood memories (flashbacks), etc…

Do I want to move slowly stretching, floating, evaporating, listening to my surroundings?

I stop, twirling, flying gently.

I dance with doubt, with caution, with hope.

Imagining, hoping that through movement, through dancing, through other dancers, something has opened, expanded, deepened. Self-knowledge, understanding, joy.”

– Pirkko

                      


Solo practice process could be described as a creative practice of exploring oneself in the world and in movement – one that encourages continuity, without really having a clear beginning or end. It is a way of being present both to oneself and to one’s surroundings, and of noticing the potential of movement’s alternatives. What becomes important are the co-creators, the commentators and sharers of the processes, sharing the same space and the sense of working together even when everyone is working on their own.


“An onion peeling dance, the removal of layers, and then, a movement like wrapping yourself in your most beloved sweater. A wild unravelling of the light of reason. The courage to be, to dare, to go towards. A connection with the internal. Pleasure. Knowledge resting in silence. The movement of the ocean within me. An inner shower rinsing the subconscious. A surrender to the question mark that is life. It is with movement that I realise: my heart knows that sometimes it exudes a powerful force. To open my eyes, to be alive.”

– Pisko



                                                        xxxx



A warm thank you to everyone who participated in Glimpses of something else and its workshops! Thanks also to Tuuli Sarivaara, Pirkko Autio and Pisko Aunola for reading this text and for permission to use excerpts from your texts, and thanks also to Anniina and Tiitta for reading and commenting.


Citations used in the article: Neuroscientist David Eagleman’s phrase about creativity as a property of the brain from the documentary The Creative Brain, and a quote by Brian Massum from Jussi Onnismaa’s book Organisaation aika, muisti ja etiikka. The quotations are not in their original form but freely translated from Finnish.


Helsinki, September 2023

Pia Lindy


The Kone Foundation awarded Pia Lindy a personal working grant for the period 2022–2023. The grant plan included the text Tanssitaiteilijana erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa -teemoista kuten ympäristötanssista, kaupunginosatyöskentelystä ja kaupunginosataiteilijuudesta kirjoittaminen.


Translated by Essi Brunberg.

torstai 15. helmikuuta 2024

YMPÄRISTÖTANSSIA JA TANSSIYMPÄRISTÖJÄ - työskentelyä eri konteksteissa

Tämä kirjoitus pohjaa presentaatiooni Koneen Kamarissa ma 29.1.2024

Olen pitkään, lähes koko taiteilija-urani ajan, ollut kiinnostunut siitä, että mitä tanssitaiteilijalle ja taiteelle tapahtuu kun tekeminen siirtyy tutumman kontekstin ja työskentelyrakenteiden ulkopuolelle. 
Huomio ei ole ollut siinä, mitä kaikkia lopputuloksia yksin saan tai yhdessä saamme aikaan. Tarkoitus on ennemminkin ollut huomata ja tunnustella minkälaisia asioita tapahtuu ja tulee esille  erilaisten luovien työskentelyprosessien aikana. 

Tässä kirjoituksessa ja presentaatiossa olen pyrkinyt hahmottamaan ja nimeämään, ei niinkään suoria yksittäisiä tilanteita ja muistoja, vaan tarkastelemaan esille tulleita ajatuksia, pitkiä linjauksia ja eri kysymysten syntymisiä, mukana kulkemisia.

”Joskus asioita tapahtuu vahingossa…joku yksittäinen keskustelu jää leijumaan ympärille, on joku idea, jota haluaa kokeilla jne.”

1990-luvun alkuvuosina opiskellessani Amsterdamissa erilaiset tanssi-ja liikeimprovisaatiopraktiikat ja improvisaatioon pohjaavat esitykset sytyttivät kiinnostuksen improvisaatioon, joka ei ole koskaan sammunut. Opintojen jälkeen olin innostunut pohtimaan taidetta ja tanssia länsimaisessa yhteiskunnassa, sekä yleisösuhteita. Olin jo silloin päätynyt ajattelemaan taidetta kohtaamisena sekä kaikkia ihmisiä liikkujina, liikkeessä olevina ja sen kautta myös tanssijoina.

Pohdiskelu monikerroksellistui sosiologian ja taiteensosiologian opinnoissa silloisessa Joensuun yliopistossa vuosien 2002-2012 aikana. Mainitsen tämän, koska se ehkä selittää tapaani luoda kysymyksiä ja sisällyttää taiteensosiologisia tulokulmia pohdiskeluihin sekä kirjoittamiseeni taiteesta ja taiteilijuudesta yhteiskunnassa.


Tanssitaiteilijan työstä 

Mitä kaikkea tanssitaiteilijuus voi(si) olla? Miksiköhän yhä haluan puhua tanssitaiteilijasta tai tanssista eri ympäristöissä ja konteksteissa?

Koen monenlaisten ympäristöjen, tilanteiden,  kohtaamisten ja prosessien tarjonneen mahdollisuuksia ja tulokulmia tarkastella sekä tunnistaa omaa taiteellista ajattelua, taitoja ja työskentelytapoja. Ne ovat myös eri tavoin venyttäneet ja laajentaneet ajattelua, irtautumistakin niin taiteen, nykytanssin kuin omista konventioista.

Mitä enemmän taiteilijan toiminta-ympäristöt vaihtelevat, sitä merkittävämmäksi kasvaa taiteilijan tarve tunnistaa itsensä ja työskentelynsä kulloisessakin tilanteessa ja sen olosuhteissa.

Miten tanssitaiteilijan ammatti, ammattikuvat, taiteilijuudet ja tekemiset muuttuvat eri aikakausina? Kuinka paljon tanssin kenttä tai tanssitaiteilija huomioivat taiteenalan rakentumista, suhteita, odotuksia, rooleja suhteissa aikaan ja yhteiskuntaan globaalilla/lokaalilla tasolla? Mihin taiteilija voi vaikuttaa? 

Minua kiinnostaa myös mitä on tai olisi laajeneva taide ja taiteilijuus. Miten tekeminen, tekijyydet ja vuoropuhelu ovat liikkeessä muuttuen sekä muovautuen erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa. Minkälaisia erilaisia ajatuksia ja vaihtoehtoja syntyy, vahvistuu, purkautuu nykytanssista ja tanssitaiteilijan työstä tässä ajassa ja ympäröivässä yhteiskunnassa. Kuinka taiteilijana harjoittaa avoimuutta ja toisen kuuntelua, eri tulokulmien ja vaihtoehtojen tunnistamista jatkuvasti virtaavana luovuuden tai luovuuksien potentiaalina.

Toivon pohtimisen lisäävän sanallisia keinoja nykytanssin, esitystaiteen, tutkivan liiketyöskentelyn ja osaamisen esille tuomiseen. Kirjoittaminen tarjoaa tulokulmia nykytaiteilijan ammattikuvan laajentumiseen ja eri käytäntöjen tunnistamiseen. Kirjoittaminen on lisäksi auttanut sisällyttämään työskentelyyn pitkäkestoisuuden, sosiaalisen sitoutuneisuuden ja kestävän kehityksen kysymyksiä.

Olen kirjoittanut paljon näistä asioista myös, jotta löytäisin sanoja, ajatuksellista pohjaa ja varmuutta tanssija, koreografina olemiseen ja työskentelyn jatkamiseen. Haluan löytää ja vahvistaa tanssitaiteen, kokemuksellisen tiedon ja luovuuden tärkeyttä yhteiskunnassa. Pidän kiinni siitä, etttä usko taiteeseen tai taiteen merkitykseen yhteiskunnassa ei ole lopahtamassa!



Mitä kaikkea tanssi(taide)voi olla?

Joku kohta tanssii-projekti (2001-2010) syntyi halusta etsiä, löytää ja pohtia tanssia, taidetta tässä yhteiskunnassa. Taustalla oli myös ajatus jokaisesta hetkestä potentiaalisena improvisatorisena kohtaamisena ja liikkeellisenä, tanssillisena dialogina. 

Joku kohta tanssii, välittämisestä (2011-2016) vei kohti välittämistä ja välittymistä. Mitä ja mistä me välitämme, miten taiteilija on välittäjä ja mitä taiteesta välittyy tai taiteen avulla voi pohtia sekä välittää.

Vaelluksia lähiöissä (2017- on eri suuntiin avautuvaa pohdiskelua nykytanssista, taiteesta ja taiteellisesta työskentelystä näyttämökontekstin ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella. Taiteellisen työskentelyn toteutumista vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolelle, uusien kontekstien hahmottelua, kulkemista, liikkeellä oloa, kanssataiteilijuutta ja osallisuutta.

Miten taiteilijan ammatillisen osaamisen laajentuminen vaikuttaa yhdessä tekemiseen tai luovuuden mahdollisuuksien löytämiseen myös kestävämmän yhteiskunnan ja ympäristön kannalta? Mitä kaikkia yhdessä tekemisen ja kanssataiteilijuuden tapoja syntyy erilaisten yhteistöiden ja luovien prosessien aikana?

Mitä kaikkea tanssi voi olla ja on ollutkin. Runsas viisitoista vuotta sitten puheeni usein alkoivat lauseella: Tanssi on hyvä kysymys. Nyt sanon: Tanssi on hyvä kysymys - lähes kaikilla on siihen joku vastaus! 


Tässä kohtaa voit ottaa hetken itselle ja halutessasi sulkea silmäsi. Miltä asentosi tuntuu siinä missä olet? Mitä jos nyt alat liikkua hitaasti, tai huomata liikettä itsessäsi. Jos vaikka annat asentosi hitaasti muuttua, liukua, vaihtua toiseksi. 


TANSSISTA 


Tanssi maailmasta palautumisen harjoittamisena


Tanssi vuoropuheluna


Tanssi suhteena


Tanssi prosessina


Tanssi välittäjänä


Tanssi virittelijänä


Tanssi paikan luojana (jos ajattelen tanssia, mihin paikkaan tanssimiseni kytkeytyy?)


Tanssi mielentilana (jo ajatus tai muistokin saa jo…)


Tanssi dokumentaarisena ja dokumenttina (Mä kerään ja puran tässä koko ajan)


Tanssi runoutena


Tanssi ajatteluna


Tanssi seikkailuna


Tanssi tietona


Tanssi läsnäolon tuntuna


Tanssi arvona


Tanssi taustavoimana


Tanssi tarpeena


Tanssi resistanssina


Tanssi maisemana


Tanssi vastauksena




Nykytanssia erilaisissa ympäristöissä: odotuksista olosuhteisiin - olosuhteista elosuhteisiin

Voisimme puhua arjesta ja arjen eri tiloista ympäristöinä taiteelliselle  työskentelylle ja taiteen kokemiselle. Tämä osaltaan vahvistaa ajatusta taiteen moninaisuudesta. Jokainen voi itse kokea, määrittää ja arvottaa ajatuksiaan sekä kokemuksiaan tanssista, luovuudesta ja taiteesta. 

Minkälaisiin ympäristöihin sitä ajattelee tai mielikuvissaan paikantaa itsensä ja luovan työskentelyn? Kenen kanssa mielikuvissaan tai (toive)ajatteluissaan työskentelee ja minkälaisissa työjaksoissa? Miten yleensäkin ajattelee, kuvittelee tai kokee tanssin tai taiteen? Ovatko toiveet ja tavoitteet suhteessa tai yhteydessä todellisuuden ja olosuhteiden kanssa. Kuinka paljon on tiedostanut työskentelyn olevan olosuhde-spesifiä? 

Mitä enemmän taiteen ympäristöt tai kontekstit vaihtelevat, sitä merkittävämmäksi kasvaa tarve tunnistaa olosuhteita, tarpeita, rajauksia.
Sana olosuhde-spesifi on tullut viime aikoina paljon mieleen. Olen alkanut käyttää sitä, jotta  tiedostaisin eri työtilanteissa olevia olosuhteita ja niin omia kuin toisten tarpeita, toiveita, tavoitteita, resursseja suhteessa tilanteeseen ja olosuhteisiin. Sitäkin mitä on tullut luvanneensa ja kenelle? 

Kuinka paljon kuljettaa näyttämöltä tai tanssisalista ajattelua ja konventioita - omia olosuhdemuistoja ja kokemuksia mukananaan. Kuinka paljon on muunnuttava ja sopeuduttuva tilanteeseen, myös omassa ajattelussa ja käytännöissä? Kuinka kykenen taiteilijana tiedostamaan olosuhteita ja niiden sidonnaisuutta työskentelyy? Mitä liikkeestä tai tanssista kuljetan mukanani eri paikkoihin. Tarvitseeko sitä kaikkea? Itse esimerkiksi kuljetan mukanani harjoitteita, taiteen, nykytanssin ja taiteilijuuden pohdiskeluja.


Kuinka paljon olosuhteet vaikuttavat; tarvitaanko samankaltainen tila, lämpötila, tietynlaisia ihmisiä tai ympäristöä, tunnelmaa, tietty vuorokauden aika? Mikä tai voisiko kaikki olla toisinkin?


Aloin leikitellä olosuhde-termin kanssa. Koska luovassa työskentelyssä kyseessä on elävä ja muuntautuva suhde, niin ehkä termi elosuhde voisi olla toimivampi kuin olosuhde? Miten tanssitaiteilija, yhteistyökumppanit, kaikki osalliset elävät  näitä toiminnallisia suhteita toistensa kanssa? Tällä elosuhde-pohdiskelulla olen purkanut itselleni joskus vahvastikin esille tulevaa taiteen palvelun tuotteistaminen-ajattelua ja toiminnan ulkoistumista. Kärjistetty ajatus voisi olla: Olemme tilanneet ja maksaneet tämän palvelutuotteen sinulta, emme itse ole tässä osallisia muuten. Joskus taiteilija voi itse vahingossa alkaa tuottaa edellä mainittua ajattelua, eikä osaa esimerkiksi pyytää apua, kysyä neuvoa tai perehtyä yhdessä tilaajan/maksajan kanssa olosuhteisiin, kysymyksiin, odotuksiin, tarpeisiin, resursseihin. 
Kuinka paljon paikkalähtöisyyttä tai tilannelähtöisyyttä tai osallistujalähtöisyyttä mahtuu mukaan? Missä vaiheessa on päätetty jo mitäkin. Miten näitä voisi avata (tarvittaessa) myös osallistujien kanssa. Ajattelen olosuhde-spesifi-termin sisältävän elosuhteen ja  konteksti-sensitiivisyyden.


Erilaiset olosuhteet ja elosuhteet

On tärkeää tunnistaa miten tarpeet, syyt ja olosuhteet voivat muuttua eri projekteissa. Onko esimerkiksi organisaatio palkatessaan taiteilijan jo selvästi ilmaissut halukkuutensa saada taiteilijalta ja työskentelystä tiettyjä asioita? Tiedostaako taiteilija ottaessaan työn vastaan, että työskentelyä määrittää ja rajaa tietyt ”jo annetut” olosuhteet ja tarpeet. Edellä mainittuun verrattuna taiteilijan työskentely on todennäköisesti hyvin erilaista, jos organisaatio tarjoaa itsensä taiteilijan työn ja sen tarpeiden tukijaksi ja mahdollistajaksi. Tällöin organisaatio on valmis hyväksymään taiteilijalta ja työryhmältä  syntyviä olosuhteita ja tarpeita. Harvoin kuitenkaan on kysymys jommasta kummasta edellisistä vaan molemmista, ja monista muustakin asioista, samaan aikaan. Suostuessaan yhteistyöhön kaikki osapuolet sukeltavat suhteeseen, jossa neuvottelemisella ja vuoropuhelulla on tärkeä osa. Joskus työskentely, jonka on jo aloittanut tanssisalissa, on suoraan siirrettävissä toiseen tilanteeseen ja ympäristöön. Toisissa tilanteissa on pohdittava enemmän miten toimia ja miten muovautua. Joskus välissä on erilaisia rakenteita ja välittäjä-kerroksia, sääntöjä ja lupia, myös ihan vaan aikaa tai sen vähyyttä.



Moniammatilliset työryhmät, yhteistyöt ja projektit sekä monitaustaiset osallistujat

Huomasin joskus, että minua helpotti seuraavan kaltaisten kysymysten listaaminen, ehkä sanominenkin ääneen: Kun kuulet tanssija, koreografin olevan myös osana hankkeen työryhmää, niin mitä ajattelet hänen prosessiin tuovan?Mitä toiveita sinulla on: Jos hankkeessa on myös taiteilija mukana niin sitten... Jos tässä hankkeessa on myös taidetta mukana niin sitten... Jos tässä hankkeessa on myös luova liike mukana niin... Jos tässä hankkeessa on improvisaatio mukana, niin... 
Jos tämä hanke olisi koreografia, jonka kanssa me kaikki työskentelemme, minkälainen koreografia se on? Mikä on tämän hankkeen koreografian suhde aikaan ja tämänhetkiseen yhteiskuntaanTällaiset kysymykset saivat miettimään muidenkin hankkeessa olijoiden ammatteja, kiinnostuksia ja osaamista, mitä he vastaisivat tai minä vastaisin heille.

Olen eritellyt omassa työssäni:
- Joskus työn olevan taiteellisen ajattelun tai tekemisen tavan esittelyä. 
Esim. Koreografi jakaa löydöksiään, ehdottaa raamin, jonka sisällä paikalle tulleet voivat työskennellä erilaisia ehdotuksia kokeillen ja kokien. (Vaelluksia lähiöissä-projektin ympäristötanssipajat ovat tällaisia)

- Joskus työ on suoraan jonkun rakenteen ja toiminnan yhdessä kehittämistä käytännön kokeiluin. Suoraan vaan hommiin ja sitten reflektoidaan.

- Jo olemassa olevan, sopivasti muovautuvan, konseptin siirtämistä toiseen yhteyteen.

- Uuden moniammatillisen projektin aloittaminen yhdessä. Luodaan rakenne ja tekemisen tavat yhdessä.

- Taiteen avulla ja keinoin tutkitaan ympäröivää maailmaa/yhteiskuntaa ja kutsutaan toisia mukaan. (Ajattelen Joku kohta tanssii-ja Joku kohta tanssii, välittämisestä-projektien kaikkine osaprojekteineen olleen tällaisia) 

- Taidetta yhdessä tekeminen tavoitteena luovan prosessin ja taiteellisen työskentelyn mahdollistaminen. Sukelluksia tuntemattomaan ja omaa liikkeeseen sekä liikkujuuteen.

- Taidetta yhdessä tehden kohti jotain asetettua tavoitetta tai päämäärää. kuten vuoropuhelun lisääminen, yhteisön luominen/vahvistaminen, esitys jne.


- Joskus joku taho voi pyytää suoraan ohjaamaan ja opettamaan jotain tiettyä: "me haluttaisiin improvisoida, olisi mahtavaa tehdä flashmob, voitaisiinko saada paritanssiopetusta, jazz-tanssitunti".


- Joskus pyyntönä on saada osallisille tanssin ja liikkeen avulla palautumista ja kehollista hyvinvointia edistävää tekemistä


- Joskus halutaan huomiota oppimiseen liikkeen avulla; kieltä, vuorovaikutus-taitoja, kaupunkitilan hahmottamista.


Vastuuta ja oman osaamisen tiedostamista on myös huomata, koska työn toteuttaminen vaatii työparin, jolla muuta tarvittavaa ammatillista osaamista. Yleensäkin jos projektissa mukana olevat tulevat monenlaisista taustoista, kuinka tunnistaa erilaisia osaamisia tai luovuuksia, myös omia odotuksia, oletuksia tai yleistyksiäkin. Mitä milloinkin voi/si tarkoittaa yhdessä oppiminen, osaamisen jakaminen ja vastavuoroisuus.


Mitä mä nyt yritän edes, noiden varmaan pitäisi hankkia tähän joku toinen…

Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen, samaan aikaan ei-tietämistä ja kurotuksia tuntemattomaan, mahdollisuuksia oppia uutta ja vaihtoehtojen moninaisuutta.

Voi olla hankalaa, mutta uskon silti, että "kannattaa yrittää."
Uskon nykytanssin erilaisine tekoineen ja esille tulemisineen voivan tullessaan ympäristöön, jossa ei niinkään ole usein tapahdu nykytanssia, tarjota mahdollisuuksia kokea tuttua ympäristöä jotenkin toisin. Se voi vinksauttaa tiettyjä tapoja tai rutiineja ja näyttää tutun tilanteen tai tilan hetkellisesti toisenlaisena sekä näyttää vaihtoehtojen potentiaalin, tuntemattomankin. Omakohtainen tanssi ja improvisaatio voivat myös kantaa ja kannatella "tuntematonta".

Taiteilijat voivat joissain tilanteissa olla vapaampia yhdistämään asioita ja tapahtumia. Taiteellinen työskentely avaa ovia erilaisille kokeiluille, ehdotuksille, moninaisuudelle. Taiteilijat voivat fasilitoida konstekstin tai tilanteen, johon kaikki muut voivat tulla vierailemaan ja hetkeksi irrottautua omista konteksteistaan ja rutiineistaan.

Fasilitointi, ohjaus, opettaminen, moderointi, mentorointi, joissakin tilanteissa olen ollut enemmän koreografi - tilanteiden ja raamien luoja tai kannattelija, joissakin enemmän kanssatanssija - kanssataiteilija. Luotsaaminen, koutsaaminen, tsemppaaminen, kannattelu, viihdyttäminen, virkistäminen, virikkeellistäminen, virittäminen, viipyily, virkoaminen, villitseminen, vapauttaminen, vapautuminen, vastuuttaminen, vakuuttaminen, varmistaminen, neuvotteleminen, improvisoiminen.

 Välillä luova ja rento fiilis ovat poissa. Siihenkin on totuttava. Onhan uuden ja tuntemattoman kohtaaminen sekä prosessikeskeinen työskentely, jota luovuus aina on, usein sellaista, että itsekään ei vielä tiedä mitä ajatella siitä, mitä on kokemassa.  Vielä haastavammalta voi tuntua yrittää löytää sanoja sille, mitä on juuri nyt tapahtumassa kokemuksen tasolla. Voi olla, että fiilis on jotain ihan muuta kuin flow-meininkiä, improvisaation juhlaa tai leikin riemua. 
Olen itse kokenut tuntemattomassa olemisen kuin sumussa tanssimiseksi. Tilanne tai tunnelma itsessään voi olla merkityksellinen, erilaisia ajatuksia ja vahvojakin kokemuksia tarjoava. Mutta koska sitä ei osaa oikein kytkeä mihinkään, sen voi tahattomasti lytätä. Tai itsessä saattaa nousta halu päästä äkkiä johonkin tuttuun ja sellaiseen, josta löytää enemmän tai nopeammin tunnistettavia piirteitä ja kerroksia. 


Sumu on pilvi, joka on kosketuksissa maahan (lainaus suoraan internetistä)

Usein kyse on jostakin, jota ei voi heti selittää suoraan. Tai, että tässä ei olla menossa tai ei päästä perille suorinta reittiä. tai vaikka oltaisiin ”oikealla polulla” reittiä ei kuitenkaan voi nähdä kunnolla ympäröivän sumun takia.
Sumussa ei näe jälkiä, joita jättää eikä jälkiä, jotka jäävät.
Mitä sitten koen nyt? Mistä tiedän, että tiedänkö että tiedän ja mitä tiedän.

Jos olet sumussa niin mikä pitää suuntaa? Muistiinpanotko vai muisti, kokemukset, jäljet, jotka liike itseen synnyttää, jättää, jotka jäävät?Kuuntelu, itsen ja tois(t)en?
Löytyykö Itseluottamusta? Olen ollut tällaisessa tilanteessa ennenkin, tai vastaavassa, tai että ennenkin on ollut hankalia, uusia, outoja, kyseenalaisia, selittämättömiä, epämääräisiä hetkiä, kohtia, vaiheita, tunnelmia.
Sumussa tanssiminen on liukumista epävarmuuden pehmeässä sylissä ilman kosketuksen tuntua. (Välihuomio: Ah ihanasti voi tulkita ilman kosketuksen tuntuna tai ilman kosketuksen tuntua)
Ennen vanhaan improvisaatio-tilanteissa pudottiin kuoppaan. Joku yrittää jotakin, mutta se ei vie mihinkään. Energia ei kulje. Asiat eivät punoudu. Yrittämisestä saattaa tulla hätiköintiä ja sähläystä, tai lamaantumista. Tai sitten jotain muuta - mitä sumussa tanssimisen taito voi(si) tänään olla?
Kuopat kuitenkin kuuluvat asiaan, taiteeseen, elämään, vuoropuheluun, maailmaan.

Tämä on improvisaatiota, tämä on prosessia, tämä on tuttua tuntematonta, tuntematonta tuttua.

Organisaatiokonsultti Jukka-Pekka Heikkilä korostaa improvisaation ja improvisaatiotaitojen merkitystä. "Painottamalla lopputulosten sijaan tapaa toimia voidaan saavuttaa enemmän. Kaaosta ei kesytetä, mutta rakennetaan parempia tapoja olla vuoropuhelussa kaaoksen kanssa."




Kirjoitus pohjaa alustukseeni Koneen Säätiön Kamarissa

YMPÄRISTÖTANSSIA JA TANSSIYMPÄRISTÖJÄ  - 
työskentelyä eri konteksteissa -tilaisuus uudessa ma 29.1. 2024

Kaksivuotinen Koneen säätiön myöntämä työskentelyapurahani oli päättymässä tammikuun 2024 lopussa. Oli sopiva hetki vetää yhteen ajatuksia, kokemuksia ja pohdiskeluja niin pitkäkestoisen Vaelluksia lähiössä-projektin tiimoilta kuin laajemmasta kiinnostuksestani tanssitaiteilijana työskentelyyn, usein pysyvämpien näyttämörakenteiden ulkopuolella.

Tilaisuus koostui 
- esityksellisestä alustuksestani, jossa puhe-osioita, liikekommentteja ja välispiikkejä
- yhteisestä ajatuskasaumasta (mitä kaikkea nämä teemat herättävätkään?)
- kahvin, teen juomisesta sekä pikkusuolaisen ja makean napostelusta
- yhdessä keskustelemisesta ja ajatusten jakamisesta

Lämmin kiitos kaikille paikalla olleille. 
Kiitos Koneen Säätiölle.  


Tämä kirjoitus on osa Koneen Säätiön vuosina 2022-23 tukemaa taiteellista työskentelyäni pitkäkestoisessa Vaelluksia lähiöissä-projektissa. Vuonna 2017 käynnistynyt Vaelluksia lähiöissä -projekti syntyi halusta tutkia, löytää, luoda ja kokeilla erilaisia nykytanssin ja taiteellis-liikkeellisten käytäntöjen esille tuomisen ja jakamisen tapoja näyttämökontekstin ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella. Projekti osaltaan vahvistaa kaupunginosa-taiteilijuuden käytäntöjä ja nykytanssin sekä ympäristötanssin esille tulemista ja syventämistä Suomessa. Miten nykytanssi/taide tai taiteilija asettuvat lähiöympäristöihin ja enemmän reunoille kuin keskusta-alueille?


Koneen Säätiö myönsi Pia Lindylle henkilökohtaisen työskentelyapurahan vuosiksi 2022-23. Apurahasuunnitelmaan kuului myös Tanssitaiteilijana erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa -teemoista kuten ympäristötanssista, kaupunginosatyöskentelystä ja kaupunginosataiteilijuudesta kirjoittaminen. 


Sarja Vaelluksia lähiöissä-projektia pohdiskelevia kirjoituksia  ilmestyvät tässä blogissa vuoden 2023 aikana. Tässä linkit sarjan edellisiin kirjoituksiin: 


Lähiöt ja kaupungiosat tutkivan tanssin, improvisaation ja omakohtaisen liikkeen ympäristöinä

Vaelluksia lähiöissä - Tracing suburbia-projektin lähtökohtia ja pohdiskelua

Häivähdyksiä muusta - jaettuja sooloprosesseja vuosien 2019-2023 aikana